Tervetuloa! Tämä on ensimmäinen blogimerkintäni.
Tammikuusta lähtien olen ollut mukana KSL:n (Kansan Sivistysliiton) järjestämässä Poliitikkokoulutuksessa. Tämän koulutuksen taustalla toimii Vasemmisto, joka toivoo uusien kykyjen että itsenäisesti toimivien henkilöiden nousevan politiikan tähtitaivaalle hämärässä tulevaisuudessa. Tiivistettynä KSL:n sivulta:
”Koulutus on suunnattu nuorille ja nuorille aikuisille, jotka voivat olla kokeneita tai kokemattomiakin yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta innostuneita. Vasemmisto ja KSL ovat luoneet yhdessä koulutuksen raamit, mutta jokainen osallistuja voi vaikuttaa sisältöön.” Tällä hetkellä huomiomme on kiinnittynyt organisointirakenteiden luomiseen, vaalihömppään ja kunnalliseen toimintaan. Ja ohessa meillä on ihan kivaakin. Koulutus kestää muuten neljä vuotta. Revitään siitä siis kaikki irti.
Aiemmin toimin satunnaisesti SDP:n toiminnassa, mutta törmättyäni kirpputorilla Henrik Volkovin kirjoittamaan kirjaan, ”Neron synty”, Karl Marxista, ryhdyin tutustumaan tarkemmin aatehistoriaan, reaalisosialismin ja utopian eroihin, sekä kansantalouden taakse muhivaan kamppailuun. Myöhemmin lähempi tuttavuus Leninin erinomaisiin analyyseihin mm. imperialismin luonteesta 1900-luvulla tekivät lisävaikutuksen.
Paikallinen toiminta Vasemmiston piirissä veti puoleensa tavanomaista kepeämmän ilmaston ja rempseiden persoonien vuoksi. Lopulta 2011/12 hain Vasemmiston jäsenyyttä, ollessani kauan kallellani SKP:n suuntaan. Myönnän suoraan tehneeni tietoisen riskin, mutta realistiset mahdollisuudet vaikuttaa, resurssit ja kommunismiin kohdistuva pelon sekainen viha Suomessa, ratkaisivat asian.
Kenties osaltani voisin tuoda Vasemmiston takaisin tieteelliselle pohjalle nojaavalle Marxin ja Engelsin aloittamalle sosialistiselle tielle? Vain aika sen näyttää, ajatellaan. Mutta ihminen voi vaikuttaa, vaikka välillisesti reformienkin kautta. Kunhan ei unohdeta, että lopulta reformismille tulee seinä vastaan, ja joudumme luomaan uudenlaiset määritteet porvarillisen demokratian tilalle. Nykyisellään demokratia takkuaa jo yksin senkin vuoksi, etteivät ihmiset ole tietoisia eivätkä ajattele yhteistä hyvää. Itsekkyyttä ei kuitenkaan tarvitse ruokkia. Huolimatta Vasemmiston vaikeasta tilanteesta ja virka-ja liikemiestason mustasta pörssistä, Vasemmisto on paras vaihtoehto saada oikeudenmukaisuutta yhteiskuntaan. Vasemmiston mennessä vikasuuntaan on jäsenien tuotava nopeasti antiteesinsä esiin. Kansakunta on sen ansainnut.
Kokkolan Vapusta sen verran ulkopaikkakuntalaisille, että sekä maanantaina että tiistaina oli poutaa ja nuorisoa liikkeellä. Maanantaina ajelimme kahdella autolla Kruunupyyn muistomerkille laskemaan kukkaset 1918 teloitettujen muistoksi. Metsän siimeksessä, junaradan varrella, yksinäinen hautakivi seisoi Suomen/Ruotsinkielinen muistolaatta rinnassaan. Otettiin kuvia, juteltiin leppoisan kunnioituksen vallassa, millaista metsä oli mahtanut olla ennen hakkuita. Tiedettiin kertoa, että hautakuoppia oli useampia. Aluetta kiersi joskus ketju aitana, mikä tuntui nykyistä marjametsää katsellessa hämmentävältä. 1960-luvulla pahanteko vielä oli yleistä, ja aidatkin lopulta katosivat. Mutta kaunista seutua silti. Historiaa ei voi peitellä.
Varsinaisena Vappuna nukuin pommiin, ja mietin, josko ollenkaan ehtisin Marian hautausmaalla järjestettävään lipunkantotilaisuuteen. Kellon perusteella ei ollut toivoa ehtiä 4km saakka sijaitsevalle hautausmaalle, mutta koiraa kävelyttäessäni ohitin Kokkolan Vasemmiston pj. Nti Aarnoksen asunnon. Ja kuinkas ollakaan, hän odotti parhaillaan kyytiä Punaisten Muistomerkille. Nopeiden selvitysten siivittämänä kipitin koirani kotiin ja palasin parahiksi auton saapuessa. Hautausmaalle saapuessamme soittokunta ja paikallisjärjestöjen lipunkantajat olivat jo järjestäytyneet jonoon. Tuuli alkoi puhaltamaan, mutta aurinko katsoi meihin suopeasti. Ryhmien kulku tapahtui pääportista, ja mikä minut yllätti, oli että muistomerkki sijaitsi vain muutaman metrin päässä portilta. Erehdyin muistikuvissani, kun luulin meidän kulkevan kauas hautausmaan takaosaan, mutta ”vain” itse haudat sijaitsivat siellä. Jokainen kukanlaskija luki kukkanauhan, ja palasimme keskustaan, jossa kävelykadulla valmisteltiin puhujanpönttöä puheenjohtajamme avauspuheelle. Myös SAK:n toiminnanjohtaja oli saapunut pitääkseen varsinaisen puheen.
Puheet koskettivat Vapun alkamisen historiaa, Chicagon 1886 verisesti päättynyttä mielenosoitusta ja luokkarajojen olemassaoloa. Wallroos lienee tämän vuoden useimmin mainittu uusliberaali itsekkyyden filosofian aisan kannattaja. SAK kehui hallituksen työtä ja raamisopimusta, joka minun ymmärtääkseni jätti 99% toivomisen varaa.
Makkaraa tarjottiin ja ilmapalloja riitti. Puistossa ja torilla järjestettiin tapahtumia, ja niin, myös kävelykadulla sai kuulla musiikkia; tälläkertaa mm. Duo Haaskan toimesta. Snellman Kodilla sai syödäkseen, ja kaupungin Työväentalolla demarit järjestivät omat iloittelunsa. Missasin Erkki Tuomiojan, pelimiehillä on aina kiire jonnekin. Kari Urpilainen palkittiin (jälleen) mitalilla elämäntyöstään. Ei kai kyseessä ole hiljainen vihjaus sivuun jäämiselle ja muodollisen viran haltuunotolle? Kuka tietää. Mutta antoisaa kuitenkin.
Olen kirjoittanut totuuden kuten sen näin, menee sanonta. Toivottavasti viihdyitte.
Merkinnät RSS-syötteenä