Havaitsin hiljattain, että vasemmistolaisen työväenliikkeen kannatuksen romahdus 1970-luvulla muistuttaa nykyistä tilannettamme. Syitä vajavaiseen kannatukseen on mahdollista löytää ainakin viidestä keskeisestä asiaryhmästä.
Ensimmäinen, ja paljon porvarillisessa historiantutkimuksessa korostettuna ollut, asia on yhteiskunnan rakennemuutos. 1970-luvulla kasvanut kaupungistuminen ja maaseudun hävikki aiheutti osaltaan eri alueiden kehityserojen voimistumisen. Sama suunta on jatkunut sittemmin tasaisen tappavaan tahtiinsa. Tähän nitoutuu kansainvälistyminen, siirtolaisuuden korvaantuminen maahanmuutolla ja markkinoiden avoimuus. Samaan aikaan rakennemuutoksen kanssa tapahtui 1980-luvulle saakka suhteellista hyvinvoinnin kasvua, josta toisinaan keskustellaan ”vanhoina hyvinä aikoina”.
Neuvostoliiton kaatumisen myötä hehkutettiin suunnitelmatalouden toimimattomuutta, vaikka kyseessä olikin tukahduttava byrokraattinen suunnitelmallisuus. Sen sijaan, että länsimaat olisivat oppineet kokemuksesta ja ryhtyneet luomaan aikaisempaa huolellisempaa kansantaloutta, suunnattiin toiveet ”vapaiden”markkinoiden taholle. Markkinoista tuli isäntä talossa, reaalisten mahdollisuuksien ja haluttavien kehityssuuntien ehdottamisen hukkuessa kapitalismin kitaan. On tullut kielletyksi osoittaa, että vain valtiollisen säätelyn oloissa on kapitalismissa kyetty hidastamaan, toisinaan jopa estämään, lamakouristukset ja pulat, talouden jyrkimmät heilahtelut. Nykyinen säästöpolitiikka on vain yksi esimerkki.
Työväenluokan, eli käännettynä palkansaajien, ehdoton kurjistuminen on faktaa. Puheet kehittyneiden kapitalististen maiden merkittävistä muutoksista palkansaajien rakenteessa, työn ja työpaikkojen luonteessa, työolosuhteissa, työajassa, työorganisaatiossa, palkansaajien asemassa jne. eivät kumoa todellisuutta, että tulonjako jatkaa kasvuaan, ja edistyksistä vähiten ovat hyötyneet matalapalkkaiset ja ”kurjallisto”, opiskelijat, eläkeläiset ja työttömät. Puolueiden erot hämärtyivät, ja rakennemuutoksista eniten kärsineet turvautuvat tänäkin päivänä niin kutsuttuihin protestipuolueisiin. 1970-luvusta poiketaan vain nimellisesti. ”Vennamolaisuuden” sijaan ihmisiä kiehtoo nyt ”Soinilaisuus”.
Toinen asiakokonaisuus on aina tunteita herättänyt hallitusvastuu, joka samoin kuin 1970-luvulla, on tapahtunut suurten rakennemuutosten aikana. 1990-luvun ja 2010-luvun taitteen laman vaikutukset ja yhteistyön monimuotoisuus repivät niin puolueen jäseniä kuin äänestäjiäkin joka suuntaan. Taktiset suuntaukset vaihtelevat, ja joukkoon sekoittuu myös niitä, jotka kyseenalaistavat hallituksessa olon täysin. Eräs merkittävä ero neljänkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen on, että porvarillista hallitusvaltaa eivät enää käyttele vallankoukselliset liikkeet, joiden toiminta olisi varmasti kyseenalaistettu meidänkin päivinä.
Kolmas silmiin pistävä asia on sisäinen taistelu suunnasta ja ideologiasta itsestään ja sen hajauttavasta vaikutuksesta puolueen sisällä. Konsensus-meininki on myös vaikuttanut muodolliseen yhtenäisyyteen yhtä lailla kuin 1970-luvulla.
Neljäs, edelliseen paljon liittyvä huomio liittyy ajatukseen vasemmiston järjestäytyneen aatemuutoksen jäämisestä etäiseksi äänestäjille että jäsenille itselleen. Vaikka muutokset tapahtuivat hyvässä uskossa puolueen uudistamiseksi ja vaihtoehtojen tarjoamiseksi, sen ajatukset, kuten punavihreä elämäntapa, eivät koskaan todella ole tavoittaneet liikkeen perinteellistä äänestäjäkuntaa. Toimihenkilöryhmien kasvu ja palveluyhteiskunnan synty, joka sittemmin muuttui itsepalveluyhteiskunnaksi, on toisaalla ollut myös vaikuttamassa liikkeen sisäiseen keskusteluun toiminnan ja päämäärien suuntauksista. Keskustelu jatkuu, ja ulkopuoliselle tämä näyttäytyy järjestyksen ja yhtenäisyyden puutteena. Miksi näin? Viisaammat tietävät.
Viides ja kiistaton tosiasia, että vuosikymmenten mittaan tapahtuneilla kansainvälisen kommunistisen liikkeen tapahtumilla oli vaikutusta myös Suomessa, havaitaan helposti. Keskustelu, miten tulisi suhtautua jyrkemmän suuntauksen kannattajiin, aikaansaa edelleen kiihkeitä tunnelmia. Pääkysymykset, demokratia, idän naapurisuhteet ja isänmaallisuus ovat kadonneet vasemmistolaisesta liikkeestä. Nykyporvarilliseen näennäisdemokratiaan ollaan pääasiassa tyytyväisiä, eivätkä välihuudot parannusehdotuksista hetkauta hallitusta. Itään suhtaudutaan asiallisesti, mutta yllättävän nihkeästi. Suu vaahdossa meuhkaava oikeistomedia saa rauhassa korostaa naapurimme epäkohtia ja keksiä toisinaan kokonaan uusia tilalle. Ristiriitaista onkin, että suhde oikeistolaiseen johtopuolueeseen ja sen ykkösnimeen, Vladimir Putiniin on ensirakkauden tilassa. Johtuuko tämä hänen kohutuista mafiayhteyksistään, en kykene arvioimaan. Viisaammat jälleen arvioikoon.
Toivottavasti tekstini säilytti johdonmukaisuuden, vaikka ajatukset hieman liitelivätkin.
Toivotan Vasemmistoliiton jäsenille mielenrauhaa ja arvostelukykyä. Kesä kun tahtoo kuumentaa tunteet.
Merkinnät RSS-syötteenä