Yleinen

Kun toveri lähti – Varajärven ratkaisu

05.08.2016, antonmerilainen

Vasemmistoliiton entinen puoluesihteeri Marko Varajärvi ilmoitti hiljattain siirtyvänsä demarien jäseneksi. Asiasta innostunut oikeistomedia on pyrkinyt saamaan hajaannusta aikaiseksi.

Taktiikka toimi odotettua laimeammin. Toive oli, että vasemmisto olisi suureen ääneen tuominnut Varajärven ’loikkauksen’, näin edesauttaen median viime aikaista kamppailua demarien puheenjohtajan, Antti Rinteen, kampeamiseksi valtaistuimeltaan.

Toisin kävi; Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson totesi tyynen asiallisesti, että jokainen puolueen jäsen joutuu arvioimaan, missä tilanteessa kokee olevansa liikaa eri mieltä puoluekokouksen päättämien linjausten kanssa. Henkilökohtaisiin suhteisiin hän ei puuttunut.

Voivatko erimieliset toimia yhdessä?

Kun henkilökemiat eivät kohtaa, ja ajatusmaailma tuomitaan ”konservatiiviseksi”, ei tuomitsevassa asenneilmapiirissä monet jaksa olla. Tämän kokee aina joku puolueesta, yhdistyksestä tai vaikkapa harrastuspiiristä riippumatta. Myös huolimatta yhteisymmärryksestä ison kuvan suhteen.

 
Varsin tuskalliseksi voin kuvitella Varajärven tilanteen hänen oltuaan työnsä puolesta usein kontaktissa puolueen jäsenistöön, vieläpä johtoon. Jos olisin ollut vastaavassa tehtävässä, epäilen josko’ olisin itse jaksanut. Sen verran olen ollut aina ”änkyrä”.
 
Sanotaan vain, että vaatimukseni jäsenten tavoista ja puolueen linjoista eivät koskaan ole saaneet täyttä hyväksyntää. Ei minua läheskään aina pidetä tarpeeksi liberaalina punavihreänä edes jäseneksi, mutta koska olen oppinut hillitsemään itseäni paremmin enkä omaa’ merkittävää asemaa, olen saanut toimia realistiseksi poliittiseksi vaihtoehdoksi kokemassani puolueessa.
 
Ok, olen minäkin oppinut jotain puolueelta ja kyennyt joitakin ominaispiirteitä hieman arvostamaankin. Hyväksyn, että vegetaristi voi ja saa olla intomielinen asialleen, vaikutuspaikkoja tähyävien jäsenten ei tarvitse tuntea sosialismin klassikoita, eivätkä stadin akateemikot ole vaaraksi puolueen toiminnalle.

Olinko julma? Sanoinko jo liikaa? Sori siitä. Tämä kertonee’, että politiikka on usein joukkuepeliä, mutta koskaan ei voi olla kaikesta samaa mieltä. Kun raja tulee vastaan, on kuitenkin mielestäni henkilön itsensä päätettävä mukana olostaan. Henkinen painostus, syyllistäminen ym. voidaan antaa anteeksi olutkierroksen päätyttyä, mutta arjessa sitä ei saisi saattaa näkyville. Näin pelkään käyneen.

Oliko lähtö perusteltu?

Varajärvi kertoi päätöksestään:

Olen vakuuttunut myös siitä, että SDP:n laajaan kannattajakuntaan mahtuu aidosti erilaisia näkökulmia, joita varmaan myös jaksetaan sietää ja Vasemmistoliitosta poiketen jopa kuunnella.

Tämän uskon olevan mahdollista rivijäsenen vaatimattoman kokemukseni perusteella. Onkin sääli, että hän joutui työskentelemään varautuneessa työympäristössä. Ainakin kentältä Varajärvi sai kannustusta ja hyväksyntää. Ehkä erehdyn, mutta näin minä olen sen kokenut.

Blogissaan Varajärvi kertoo demarien ja vasemmiston olevan jo niin lähellä toisiaan (ainakin retoriikan tasolla), että ”punavihreään yhteiskuntaan siirtymisen kannalta puolueiden yhdistäminen olisi järkevä teko.” Hän jatkaa: ”Puoluepoliittinen laskelmointi painanee vaakakupissa kuitenkin enemmän kuin punavihreiden vaikutusten aikaansaaminen.”

Jos punavihreän vaikutuksen aikaansaaminen ei paina, eikö riitä että jättää sen osan aktiviteetista toisille asiasta kiinnostuneemmille? Mutta jos punavihreä alkaa painaa ovin karmista sisään, kuka liioittelua jaksaa? Ja kuinka silloin käy punaisen työväen(talon) aatteen? Ymmärrän huolen.

Aatteellisesta turhautumisesta kertoo myös Varajärven puuskahdus, että hän on ”lihaa syövä, ydin- ja vesivoimaa sekä turkistarhausta kannattava raskaan teollisuuden ystävä”. Erimielisyydet yksittäisissä asioissa eivät saisi repiä puoluetta sisältä, mutta jos näin tapahtuu, se tarkoittaa mielestäni sitä, että todellinen poliittinen päämäärä -tavoitteet- ovat hukassa. Kyseessähän on -laajemmassa kuvassa- ”näpertely”, kuten toveri Lenin asian ilmaisi. Edelleen, ymmärrän huolen.

Henkilökohtaisella tasolla viimeinen naula arkkuun oli keskustelu Varajärven isyyslomista.

Itse hän kertoo blogissaan asiasta näin: ”Puoluehallituksessa nostettiin esille, että olin kuulemma tahallani kerännyt lomat kauteni loppuun. Kyllä siinä mielessä tahallani, että lähes puolet niistä lomista kulkivat nimellä isyysloma. Muut lomat tulivat siitä, että en niitä ehtinyt EU- ja eduskuntavaalien takia pitää. Ja edelleen, yt-neuvotteluissa oli sovittu, että lomat pidetään ennen työsuhteen päättymistä eikä kukaan ”mene kassan kautta”. Tässä suhteessa en voinut olla poikkeus.

Muistan, miten pidettiin itsestään selvänä, että silloinen Vasemmiston puheenjohtaja Paavo Arhinmäki saisi rauhassa pitää lomansa. Julkisuuteen annettiin alkuun myös kuva siitä, että Marko Varajärven loma oli täysin hyväksyttävä ja jopa hyvää mainosta puolueen agendalle, 6+6+6-mallille.

Rakentavalle kritiikille puolueen moniäänisyyden merkityksestä on aina kysyntää, yksin jo johdon varpaillaan pitämisen vuoksi. Varajärvi ei usko uuden puoluejohdon tuovan (riittävää) muutosta ja se on hänen mielipiteensä, johon hänellä on täysi oikeus ilman ilkeitä jälkikirjoitteluja.

Tulevaisuuden rakentaminen silti jatkuu, ja on kenties oivallinen asia, että demareihin saatiin vasemmistolainen. Viisas päätös pitää etäisyyttä puoluetoimintaan palkitsee kyllä, uskon.

Punalippu korkealla!


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *