Aatteellinen, aito Anton Kokkolasta

Näin joulun alla on hyvä raapaista pintaa Marxilaisen maailmankatsomuksen ja uskonnon keskinäisestä dialogista.
Aihe on suunnaton, mutta välttämätön.  Kristityn ja sosialistin näkemykset löytävät usein toisensa, mutta yhteisten päämäärien lisäksi työväenliike on joutunut kärsivällisesti kuuntelemaan kirkon (lähinnä Rooman) saarnaamista periaatteistaan. Olen vain maallikko, joten kärsivällisyytenne on toivottavaa. Aloittakaamme.

Kosketus valtioon

Karl Marx, merkittävin todistettavasti olemassa ollut ihminen, kertoi valtion edustavan hallitsevan luokan intressejä, joka olennaisesti on ”ihmisen negaatio” (vastakohta); vierantumisen ilmaus ja verrattavissa uskontoon. Marxilaisuudessa ilmenee idea ihmisen ”itsejumaluudesta”, jyrkkänä vastakohtana kristilliseen käsitykseen, jonka mukaan ihminen on luotu toteuttamaan ’Luojan’ tarkoitusperiä. Uskonnon suhde valtioon on ollut luonteva, koska molemmat kaipaavat vakautta oman valta-asemansa varmistamiseksi ja vahvistamiseksi. Pieni ihminen on asetettu rooliinsa, rypemään itsesäälin ja kiitollisuuden ristiriitaisissa aallokoissa toteuttaen eliitin tahtoa.

Kapitalistiluokka, sekä sittemmin uskonnolliset auktoriteetit, eivät ole kieltäneet professoreja ja tutkijoita myöntämästä luonnossa vallitsevaa kehitystä, luonnonlakeja. Mutta jestas sentään, jos kysymyksessä on yhteiskuntaelämä! Sillä kehityksen todellisuuden tunnustaminen yhteiskuntaelämässä on riistäjillemme kauhistuttava aatos. Onhan työtätekevälle lohdullista ajatella, että tässä parhaaksi mainostetussa yhteiskuntajärjestelmässä ei asioilla ole mitään omaa tahtoaan, vaan kaikki on vain Hänen tahtonsa, kuolemattoman sielumme heijastusta. Miten itsensä tiedostavaa ja kehitystä kaipaavaa massaa saattaisi kukaan hallita? Kuinka hengenvaarallista ja epäsiveää ajattelua! Ihminenhän on luotu kapitalistin tarpeita varten.

Marxilaisuudessa eräs tunnetuimmista ajatuksista on käsitys, että vaikka kapitalistisessa yhteiskunnassa tehtäisiin miten hyviä ja järkeviä päätöksiä hyvänsä, kehitys tulee kuitenkin johtamaan kaikkien ihmisten todellisten pyrkimysten vastaiseen lopputulokseen. Tämä on tietenkin kristinuskon edustajille mieletön väite, sillä kirkko on aina ollut lopullisen järjestyksen etsijä, staattisen ja itsessään olevan rakenteen perusajatuksen esitaistelija. Muutos, jos sille on lainkaan tarvetta, nähdään toissijaisena. Yhteiskunnallinen konservatismi onkin yksi keinoista vastustaa rationalismin kansannousua ja uudistustarvetta.

Kristillisestä sosialismista

Englannin työväenliikkeen kristilliset juuret ja läheiset yhteydet anglikaaniseen valtiokirkkoon on aiheuttanut kristinuskon välittömän vaikutuksen Englannin Työväenpuolueeseen. Toinen, myös meillä Suomessa sittemmin vaikuttanut suuntaus koettiin Saksassa, jossa Marxilaisuuden nihkeä suhtautuminen uskontoon ja Lutherin oppi olivat vaikuttavimpia tekijöitä. 1800-luvun lopussa ei ilmennyt laajaa joukkoliikettä sosialismin ja kristinuskon yhdistämiseksi. Päinvastoin, kirkko ja sosialidemokraattinen puolue katsottiin toistensa jyrkiksi vastakohdiksi. August Bebelin lausahdus, ”Kristinusko ja sosialismi suhtautuvat toisiinsa kuin tuli ja vesi”, kuvaa asennoitumista tuolloin kuin myös usein nykyisinkin.

Ensimmäisiä merkkejä muutoksesta kristillisyyden ja uskonnon keskinäisessä arvioinnissa oli Adolf Stoeckerin (1835-1909, Juutalaisuutta kritisoinut Lutherilainen teologi) toiminta, joka johti Kristillis-sosiaalisen työväenpuolueen perustamiseen.
Tärkeämpänä tapahtumana nähdään toisinaan myös ”evankeelis-sosiaalinen kongressi” v. 1890, jonka voi nähdä johtaneen kasvavaan sosialismin teoreettiseen harrastukseen kirkon piirissä.

Tunnettu saarnaaja, Christoph Blumhardt (1842-1919) innostui sosialismista niin, että liittyi Saksan sosialidemokraatteihin, menettäen näin pappis’ virkansa. Yksi kristillisen sosialismin ”löytäneistä” koki, että materialistinen sosialismi oli ilmausta ihmisen materiaalisista vaatimuksista, eikä siten mitään sinänsä torjuttavaa ateismia. Blumhardt tiedotti, että sosiaalidemokraattinen puolue on Kristuksen julistaman maailmanjärjestyksen tienraivaaja; Jumalan valtakunnan toteutumista maallisesti. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen dialektinen teoria Sveitsissä ja nationalismin kasvu Saksassa tainnutti heränneen keskustelun kristillisestä sosialismista.

Saksalainen teologia vaikutti kuitenkin yhä, varsinkin Yhdysvalloissa, missä syntyi mm. ”Social Gospel”, voimakas kristillis-sosiaalinen liike ( pääideoinaan mm., että ihminen voidaan kasvattaa tekemään oikein, kirkon on oltava sovittelija niin työelämässä kuin politiikassa, sosiaalinen pelastuminen tapahtuu yksilön omaksuessa rakkauden jne.).

Uskonnon individualismin voimakkuuden ollessa Amerikassa merkittävämpi kuin mantereella, kehittyi siellä käsite, että uskonto on lähinnä oman sielun pelastusta. Tämä osaltaan edesauttoi sosiaalisen evankeliumin läpimurtoa, koska sosiaalisen kurjuuden katsottiin olevan synnin seurausta. Jumalan valtakunnan koettiin käsittävän koko yhteiskunnan.
Kirkon liittoutumista etuoikeutettujen kanssa vastustettiin, mutta ’kristillisen yhteiskunnan’ ei tarvinnut olla kommunistinen.
Väittely siitä, tulisiko kirkon sovitella yhteiskuntaluokkien välisiä ristiriitoja, jatkuu yhä.

”Sosiaalisen evankeliumin” vaatimukset ovat pääosin toteutuneet, osoittaen, että teologia saattaa toisinaan vaikuttaa yhteiskunnalliseen elämään. Toisaalta esim. Suomessa samat uudistukset on toteutettu ilman teologisia perusteita.
Yhteiskuntauudistusten ja teologian keskinäinen suhde on moniselitteinen, ja saa jäädä viisaampien harteille.

Lopuksi

Toisin kuin kristinusko, sosialismi ei rakenna yhteiskunnan tulevaisuutta ’johdatuksen’ arvaamattomuuden pohjalle, vaan konkreettiseen toimintaan ja tieteelliseen suunnitelmallisuuteen luottaen, huomioiden muuttuvat olosuhteet. Kirkon luoma käsitys yksityisomaisuuden vaarantumisesta sosialismin vuoksi, ja sosialismin kylmästä tavasta tarkastella todellisuutta materiaalisen hyvinvoinnin kautta, ovat totaalista propagandaa ilman perusteita.

Sosialismi sallii yksityisomistuksen vaatien kaikille oikeutta tuotantoon, tuotantovälineisiin, ihmisten yhteishyvän hallitessa niitä. Ihmisen perustarve eloonjäämiselle on materialistinen. Ilman materiaalista hyvinvointia, oli se kuinka matalamittaista tai ylevää, on mahdotonta luoda henkistä hyvinvointia. Kolikolla on kahdet kasvot. Kapitalismissa tuo kolikko pyörii niin, että kasvoja ei kyetä tunnistamaan.

Kristityn on vaikea hyväksyä uskonnon olevan sosiaalisten paineiden heijastumaa, mutta käsitteen, että uskonto on sopeutumisreaktio olemassaoloon, hän voi hyväksyä. Tälläinen uskonnon selittäminen irtautuneena yhteiskunnallisista tekijöistä näyttäytyy Marxilaiselle valheellisena ja vieraantuneena selittämisenä. Kristitty myöntää yhteiskunnallisten tekijöiden vaikutuksen uskontoon, mutta pettää itseään kuvitellessaan suhteensa Jumalaan todellisena. Tästä käsityksestä kristitty ei voi luopua.

Yhteistä on löydetty keskustellessa yhteiskunnallisista muutoksista ja niiden tarpeesta. Käytännöllisenä yhteisenä päämääränä voi pitää ihmisen vapauttamista häntä kahlehtivista riippuvuuksista sekä luoda edellytyksiä onnellisemmalle elämälle. Yhä enemmän sosialismin nähdään kristinuskon kanssa yhteensopivana, kristillisen yhteiskunta-ajattelun pyrkimysten heijastuksena. Yhteiskunnallisten tapahtumien selittäminen materialismin kautta ei ole kristinuskon vastainen. ”Sillä marxismi ei ole olemukseltaan uskonnonvastainen, vaan uskonnoton.” –Jaroslaw Krejci .

Leppoisaa joulua ja hyvää uutta vuotta!