Kun seurasin edellisenä kesänä Helsingissä järjestettyä Nyt Riittää -mielenosoitusta, mieleeni heräsi kysymys, kuinka monella tavalla asioita voi lähestyä.
Toisaalta voidaan tuoda julkiseen keskusteluun menneisyyden ihannointia, nykyisyyden inhoa ja tulevaisuuden pelkoa. Muotia on jo yli kolmekymmentä vuotta ollut elämän laadusta puhuminen.
Elämän laadusta keskustellessamme kulkeudumme verrattain keveästi useisiin tärkeisiin aiheisiin; asumisen oikeuteen, työn tarjoamaan turvallisuuden tunteeseen, työttömyydestä johtuviin taloudellisiin ja henkisiin ongelmiin, jne.
Työtä on arvostettu, ja erityisenä asiana kysyttäessä on noussut mahdollisuus olla työssä tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Työn luovuus ja kokemus työn hyödyllisyydestä ovat edelleen arvossa, jopa hyvää palkkaa edellä. Toista on väitetty vuosisatoja.
Omistavaluokka ja oikeistopoliitikot ovat aina talouden synkimpinä vaiheina syyttäneet palkansaajia ja työttömiä laiskoiksi ja työtä vieroksuviksi. Harhautus omien tekojen seuraamuksista, omien voittojen piilottelut ja kansan jakaminen keskenään nahisteleviin osiin on onnistunut, lähes poikkeuksetta aina.
Kun 1970-luvulla kannettiin punaista tunnusta, ”Vaadimme työtä”, ovat työttömien ja muiden vähäosaisten vaatimukset tänään entistä ehdottomammin äänenpainoin kiivenneet eduskunnan portaille; ”Nyt riittää!” -kyltit iskevät suorasukaisuudellaan jokaisen vastaantulijan tajuntaan.
”Mitä suuremmiksi lähetystöt tulevat, sitä vähemmän tahtoo olla vastaanottajia”, kirjoitti Taisto Sinisalo työttömien lähetystöistä vuonna 1978. Niin myös kävi anarkistiselle ”Nyt riittää” -mielenosoitukselle.
Jälkeenpäin kerrottiin, että kyseisenä päivänä ei eduskunnassa ollut ketään töissä. Mielenosoitus oli mittava, ja poliisin merkittävä panos toi tilaisuudelle lisää näkyvyyttä. Mutta saavuttivatko mustiin pukeutuneet nuoret ja solidaarisuudesta läsnäolleet ”normikansalaiset” mitään konkreettista?
Jotkut asiat eivät ilman ulkoparlamentaarisia toimia tule esille, sillä asioiden käsittely ihmisten itsensä toimesta on se voima, joka nostaa asiat esiin. Yhteiskunnan rikkomat lupaukset on aina jonkun nostettava julkisuuteen. Parlamentarismi yksin ei kykene kaikkia ongelmia julkistamaan. Valtiovallan tuleekin tukea kansalaisten osallisuutta päätöksenteossa.
Ihmiset edellyttävät, että heidän valitsemansa kansanedustajat ryhtyvät välittömiin toimenpiteisiin ongelmien ilmaantuessa. Toiset kertovat seuraavansa eduskunnan toimintaa, mutta yhä useammat ”antavat asian olla”, erkaantuen itseään koskevista päätöksistä.
Onkin mieletöntä esittää, että eduskunnan tulisi ottaa vastuuta politiikasta, joka on ongelmat aiheuttanut. Ongelmien lähdettä, suurpääoman valtaa ei edes harkita asetettavan vastuuseen.
Valtio tukee ylikansallisia yhtiöitä vaatimatta vastikkeeksi mitään. Jos esimerkiksi merkittävät perheyhtiöt suurista voitoista huolimatta eivät huolehdi työllisyyden ylläpitämisestä ja työolojen kohtuullisuudesta, tulisi tälläiset isänmaattomat yhtiöt välittömästi kansallistaa. Ei ole kohtuutonta vaatia yhteiskuntavastuuta vastikkeeksi monopoliasemasta tuotannossa.
Ihmisten ongelmat ovat ihmisten ratkaistavissa, sanoo vanha sananlasku.
Vaikuttamisen keinot ovat monet, tarvitsemme siihen ihmisten solidaarisuutta yli tulo -ja luokkarajojen. Lippu korkealla!
Merkinnät RSS-syötteenä