Kolmekymppinen mies muuttaa takaisin Suomeen vietettyään aikaa Ruotsissa työelämän kohtalokkaissa aallokoissa. Mielenterveydelliset ongelmat vaikuttavat yhä enemmän arkeen, ja luottotiedotkin ovat menneet. Työn saaminen on edellisestä kerrasta vain vaikeutunut, ja synnyinmaa tuntuu vieraammalta, kylmältä.
Ensimmäiseksi olisi tietenkin saatava katto pään päälle, mutta luottotietojen menetys estää asunnon saamisen. Vuokralle ei pääse, ostaminen ei nykyisillä ’omaisuuksilla’ tule kysymykseenkään. Työvoimatoimisto katsoo uuden hakijan kyvyttömäksi palkallisiin toimiin, ja kehoittaa kokeilemaan kursseja, kunnes jokin ’harjoittelupaikka’ ilmenee.
Kurssit koskettavat vain vähän hämmentyneen osallistujan arkea. Tehdään psykologisia testejä, ’voimaannuttavia’ mielikuvaharjoituksia, käydään ryhmän kanssa virkistysmielessä tutustumassa paikallisiin harrastemahdollisuuksiin (johon työttömän tulot eivät pidemmän päälle arjessa riittäisi), ja harjoitellaan cv:n tekemistä.
Kuin pisteenä iin päälle, paljon hehkutettu harjoittelupaikka ’avautuu’ yksityiseltä sektorilta. Yritys on kierrättänyt harjoittelijoita aiemminkin, ja heillä onkin epävirallinen yhteistyösopimus te-toimiston kanssa. Silmiin pistävää on suhtautuminen ’vähemmän nuoreen’ harjoittelijaan, joka virallisesti kuuluu työkokeilu-nimikkeen alle.
Rutiinin omaisesti päivät kulkevat, työnkuva on sama kuin palkkaa saavalla työtoverilla. Tunteja on sentään voitu suhteuttaa terveyden mukaan. ’Pomo’ on mukava ja aamulla on mielekkyyden tunnetta rinnassa töihin lähtiessä. Palkkatuen piiriin pääsy on ajan kanssa onnistunut, mutta työnantaja vetoaa koulutukseen ja kokemukseen, ja palkkaa talon ulkopuolelta uuden henkilön töihin.
Harjoittelusopimuksen päätyttyä, ’työkkärin’ keskustelutilaisuudessa tarinamme henkilö yrittää änkyttää toiveitaan. Hänet on piirittänyt joukko sosiaalityöntekijöitä ja virkamiehiä/naisia. Mies kertoo harkinneensa opiskelua, ja jopa kokeilleensa sitä aiemmin, mutta koska häneltä on tämän myötä evätty työmarkkinatuki, hän on jättänyt ajatuksen mielestään.
Töitäkin mies haluaisi, etenkin palkkaa. Töissä hän on viihtynyt, mutta kokenut työn olleen yksitoikkoista ja joustamatonta. Olisiko mies kiinnostunut sitten jostain toisesta paikasta, kysyy työttömän vastuuhenkilö. -Uskotko, että jaksaisit opiskella täysipainoisesti, kysyy puolestaan psykologi. -Mitä jos tekisit enemmän tunteja, piristäisikö se, kysyy te-toimiston työntekijä. Ilmenee, että lisätunneista ei makseta enempää, mutta kuulemma useimmat ovat käytäntöä kehuneet.
Henkinen hyvinvointi on tasaisesta arjesta huolimatta rempallaan, rahat eivät riitä perusedellytyksiä enempään, masennus ja häpeä kulkevat päivin ja öin rinnalla. Vuodet vierivät, kurssit ja työtoimintapaikat vaihtuvat. Lopulta miehen tapausta aikansa katseltuaan, päädytään te-toimistossa kuntouttavan työtoiminnan ajatukseen. Käytännössä mikään ei muutu, motivaatio ja voimavarat ovat menneet, tunne hukatusta nuoruudesta kolkuttaa takaraivossa.
Tämän tulisi olla hetki, jolloin viimeistään jokin taho ottaisi asiakseen tukea ja työllistää tarinamme henkilön.
Tämä on vain yksi todellisuuteen pohjautuva tarinan tynkä. Toivon kaikille pitkäaikaistyöttömille voimaa ja puhdasta sisua.
Merkinnät RSS-syötteenä