Sosialistinen humanisti kuvaa Suomalaisen kulttuurimiehen elämää, ja saattaisi soveltua nykyisen punavihreän vasemmiston lukupiirien keskustelun kohteeksi. Kirjoittaja Erkki Salomaa valittiin kirjan julkaisuvuonna (1966) Rakennustyöläisten liiton puheenjohtajaksi. Salomaa vaihtoi ay-uran sivistyksellisiin toimiin tullessaan 1960 valituksi Sirola-opiston rehtoriksi.
”Salomaa luennoi Sirolassa ahkerasti ja harjoitti tutkimustyötä. Salomaan kirjallinen tuotanto oli laajaa. Hän aloitti ammattiyhdistysaiheisilla opuksilla siirtyen Sirola-vuosina myös suomalaisen työväenliikkeen historian pariin.” (wikipedia)
Pätevä mies siis kirjoittamaan aiheesta. Selatkaamme hieman tätä opusta.
Sisältö:
I. Suku, lapsuus, kouluvuodet
II. Nuoruuden yliopisto
III. Elämäntehtävä – Työväenliike
IV. Ensimmäinen vallankumouksen kausi
V. Ensimmäinen puoluesihteeri
VI. Työmies ja eduskunta
VII. Atlantin takana
VIII. Maailmansodan varjossa
IX. Kun jääpalatsi sortui
X. Työväenvallankumous 1918
XI. Uusi työpäivä
XII. Elämän viimeinen kymmenluku
Kuten havaitsemme, aiheita on liiaksi käsiteltäväksi (enkä edes maininnut lukuisia väliotsikoita), mutta selostan pintapuolisen näkemykseni kirjasta.
Yrjö Elias Sirolasta (vuoteen 1896 Siren, 8. marraskuuta 1876 – 18. marraskuuta 1936) on netissä heikosti saatavilla tietoa, joten tälläisen kirjallisen aarteen ulkonäkö ansaitsee tulla mainituksi;
Kirjan kannet ovat punaiset ja puuta. Sidottu painos on Kansankulttuuri Oy:n painama vuodelta 1966. Kuvia on tasaisesti, useita ja hyvän laatuisina. Sivuja kirjassa on 385. Jos kirjassa on ollut kansipaperit, ne eivät ole säilyneet.
Lapsuus on muistoista punottu
Yrjö Sirolan perhetausta oli vanhoillisen, joskin käytännöllisyyden ja tiedostamattoman sosialistisen ajattelun kyllästämä ”hengellinen” koti. Hänen isänsä, Karl Gustaf, oli kahdeksan vuotias perheensä kohdatessa sosiaalisen arvonalennuksen talonisännästä torppariksi. Yrjö Sirolan isoisä, Elias Siren oli toimelias ja pystyvä maanviljelijä, mutta liian hyväntahtoinen ja kykenemätön hoitamaan talouttaan. Nämä ominaisuudet seurasivat myöhemmin myös Yrjön elämässä.
Nälkävuosien jälkeinen äkkiköyhyys ei kuitenkaan haitannut kahdeksanpäisen sisarussarjan nuorimmaista merkittävästi. Perheen köyhtyminen loi suotuisan maaperän uskonnolliselle herätykselle, kiihkouskovaisten evankelisten liikkeiden levitessä tuolloin paikkakunnalla. Maljojen kilistely arveluttavassa seurassa vaihtui pastorin virkaan ja hurskaaseen avioliittoon.
Suomen Geneve, Viipuri, esitti tärkeää osaa Yrjön elämässä. Hänen vanhempiensa taustoja sekä lapsuutta kuvataan värikkäästi, ja on havaittavissa kuinka paljon taustatyötä kirjoittaja on tehnyt tuodessaan esiin pieniä yksityiskohtia ja Sirolan tuttavien, ystävien ja perheenjäsenten muisteluja.
Nuoruus, tuo julkea tuulahdus
Nuoruuden opiskelut Viipurin klassillisessa lyseossa kertovat Yrjön varhaisista maailmankatsomuksellisista vaikutteista. Kun kotona vaikutti liberaali pappi-isä, saattoi nuoresta Yrjöstä tuntua epämukavalta että hämmentävältä, kun koulun uskonnon opettaja teki parhaansa pilkatakseen Darwinismia ja kehitysoppia. Kirjallisuus Yrjöä kiehtoi jo tuolloin, ja Kivi, Runeberg ja Topelius, sekä myöhemmin heti tuoreeltaan ilmestyneet Juhani Aho ja Arvid Järnefelt kuluivat koululaisen käsissä.
Lukioaikana uudet, vapaamieliset aatteet kantautuivat myös Yrjön tietoisuuteen. Nuorsuomalaisuus kiehtoi koulupoikia. Valtiollinen itsenäisyys, perustuslakien loukkaamattomuus ja Mies ja ääni-periaate olivat muunmuassa nousevia trendejä.
Kun maailmanmainetta saavuttaneet tiedemiehet kumosivat luomistarun, ja Darwinin pääteoksen saatavuus kasvoi, 1800-luvun yhteiskunnassa alkoi kiehua. Kirkonvastainen materialistinen maailmankatsomus nähtiin mullistavan rohkeana ja monin verroin kumouksellisempana kuin sosialismi ja kommunismi.
Lisäksi suuri vaikutus Yrjön elämään löytyi hänen kotoaan, rukoushuoneen ullakolta. Minna Canthin toimittamissa Vapaiden Aatteiden lehdissä julistettiin annettavan kansalle tietoja, joita ”vanhoillaan olijat tahtoisivat pitää siltä salassa”.
Väkevänä elämyksenä Yrjö Sirola kertoo olleen Tolstoin ’Herääminen’. Tolstoilaisuuteen intohimoisesti suhtautuminen aiheutti etenevässä määrin isän ja pojan teiden erkaantumista. Isän pyrkiessä torjumaan Tolstoilaisuuden oppeja, tämä osoitti hänen yhä kuuluvan vanhoillisen pappissäädyn henkiseen köyhyyteen.
Yrjö Sirolalle Tolstoi kuului edistyksellisen kirjallisuuden ensimmäisiin julistajiin, joka johdatti oppilaansa punnitsemaan itsensä edessä elämää ja ihmisiä. Anna Karenina ja Sota ja Rauha kuuluivat hänen mielikirjoihinsa läpi elämän.
Elämää ja sosialismia
Valtaosa kirjasta kertoo Sirolan osasta vaativissa oloissa 1917-1918. Amerikan matkoilla avartunut mieli ja kielitaito toivat paljon vastuuta. Poliittisen toiminnan ohessa hän toimi useissa lehdissä joko päätoimittajana tai avustavana freelancerina.
Salomaan mukaan ”kulttuuriministeri” Sirola oli vallankumoukseen mennessä tullut tunnetuimmaksi kasvoksi sosialidemokraattien puolueesta.
”Sosialidemokraattien kanta sellaisena kuin se on selvimmin Karl Kautskyn kirjoituksissa esiitynyt, oli kantanani kaksitoista vuotta”, sanoi O. W. Kuusinen tilittäessään vuoden 1918 syksyllä suhdettaan menneeseen. Leninin teosten lukeminen olisi voinut herättää puolueen johdon ajattelemaan selkeämmin, mutta kirjaset eivät olleet levinneet Suomeen, eikä Venäjän kielen osaaminen ollut edes kaikkien intellektuellien hallinnassa. Tätä myös Sirola muistiinpanoissaan tuskaili: ”Miksi en ole perehtynyt Venäjän asioihin?”, jatkaen: ”Kirottua! En ole edes hankkinut välttämätöntä kielitaitoa.”
Perehtyminen myöhemmin Leninin kirjoituksiin mm. porvarillisesta demokratiasta ja proletaarin (tietoisimman ja järjestäytyneimmän työntekijäin) diktatuurista, toivat uuden raikkaan tuulahduksen Sirolan luokkatietoisuudessaan haparoivaan mieleen. Pahoitellen hän suri, etteivät nämä teokset ajoissa olleet ohjaamassa sosialidemokraatteja.
Sirola saa arvoisensa läpikatsauksen elämästään ja urastaan. Vuosissa on hieman poukkoiltu halutessa esittää jotakin asiaa toisesta näkökannasta. Erityisen kiusallista on Sirolan kirjoitusten lähes totaalinen vajavaisuus. Toisaalta täytyihän Kuusisenkin lehtimiehen tuotanto julkaista erillisessä kirjassa, joka ilmestyi muistaakseni 1981. Sirola oli huono keskittymään yhteen projektiin kerrallaan ja aiotut muistelmatkin jäivät noin 40-sivuiseksi hajatelmaksi.
Kirjaa kannattaa metsästää nettikaupoista ja/tai kirpputoreilta. Kuvaus kulttuurin ja sivistyksen ruumiillistumasta, jos sallimme keveän liioittelun, on yhtäaikaisesti kiehtovaa että opettavaa. Salomaa on onnistunut herättämään lukijansa. Sopiva määrä pohdittavaa yhdistyy historiallisen ajanjakson tarinointiin. Suositeltavaa selattavaa todellakin.
Vaatimattomat jälkisanat
Sirolan tuhkauurna päätyi lopulta Suomeen, jossa ennen hautaan laskemista uurna oli Helsingin Kultturitalon aulassa nuorisoliittolaisten ja pioneerien kunniavartion ympäröimä. Muistotilaisuus vietettiin Malmin hautausmaalla.
Yrjö Sirolan kulttuurillista merkitystä Suomen työväenluokalle osoittaa entisten poliittisten vankien koskettava teko perustaa keväällä 1945 Yrjö Sirolan Säätiö. Peruspääoma koottiin heidän valtiolta saamistaan korvauksista. Säätiö jatkaa edelleen kulttuuri-ja sivistyön tukemista huolimatta että v. -46 perustettu kansankorkeakoulu, Sirola-Opisto suljettiin 1994.
Marraskuussa 1961 paljastettiin Tapio Tapiovaaran suunnittelema hautamuistomerkki. Graniittipaateen hakattu lippu kertoo yksinkertaista tarinaansa maamme työväenliikkeen johtohahmosta, yhdestä merkittävimmistä SKP:n perustajista, kulttuuri-ihmisestä ja humanistista. Hänen elämäntyönsä elää kansamme sivistystyössä.
Merkinnät RSS-syötteenä